Olen jo vuosia pohtinut johtajuuden olemusta ja tarvetta. Työssäni pätevien asiantuntijoiden parissa olen huomannut, että perinteinen johtajuus on lähinnä kitkaa aiheuttava tekijä, ehkä sellainen ”pullonkaula”, josta LEANissä puhutaan. Toisaalta aina on kokeneempia ja vähemmän kokeneita, osaavia ja vähemmän osaavia asiantuntijoita. Tai tilanteita joissa on kaikille parasta, että porukan kokenein tekee nopeita päätöksiä ja muut vain tottelevat. TEAL-ajatteluun tutustumisen jälkeen ajatukseni johtajuudesta ja sen tarpeesta ovat vielä ennestäänkin monimutkaistuneet. Tarvitaanko johtajuutta ja jos tarvitaan niin missä tlanteessa ja miksi?
Harold Jarche ja työn tulevaisuus.
Sitra oli kutsunut perjantaina 3.11.2017 Harold Jarchen kertomaan näkemyksiään organisaatioiden muuttumisesta verkostomaisiksi ja johtajuuden roolista tässä muutoksessa. Haroldin näkemykset olivat mielenkiintoisia ja generoivat erinomaisen keskustelun esityksen jälkeisessä open space -tilaisuudessa. Ryhmässä johon päädyin keskustelemaan käytiin erittäin valaiseva keskustelu johtajuuden roolista. Keskustelussammekin johtajuus tuntui vaihtelevan riippuen hieman näkökulmasta, mutta minä koin jonkinlaisen ”valaistumisen” musiikin maailmaan liittyneen esimerkin voimasta. Esimerkki kertoi siitä kuinka muusikko voi aloittaa uransa tarkasti ja täsmällisesti johdetusta sinfoniaorkesterista ja päätyä jammailemaan jazz-bändiin. Itselleni musiikkimaailma on kuitenkin sen verran vieras, että siirrän esimerkin minulle tutumpaan ympäristöön eli vuorille.
Kuka johtaa vuorella?
Kun aloittelija palkkaa vuoristo-oppaan päästääkseen alkuun vuorilla liikkumisen ja kiipeilyn jalossa taidossa, opas määrää ja asiakas tekee juuri niin kuin opas sanoo. Opas on tässä tilanteessa erittäin autoritäärinen johtaja, joka kontrolloi asiakkaansa tekemisiä koko ajan. Näin saadaan oppiminen turvallisesti alkuun. Kun hieman kokeneemmat vuorilla liikkujat sitten palkkaavat oppaan oppiakseen enemmän, on tilanne jo hieman toinen. Olin itse viime kesänä juuri tällaisessa tilanteessa. Muodostimme kaverini kanssa itsenäisen kahden hengen köysistön. Keskustelimme jokaisen päivän mahdollisista reiteistä oppaamme kanssa edellisenä päivänä ja kiivetessäkin saimme tehdä päätöksiä jo hyvinkin itsenäisesti. Oppaamme tietysti opetti meille uusia ja vaativampia juttuja, seuraili sivusta ja ohjeisti silloin kun tarve niin vaati. Tästä seuraava askel on sitten se, kun kiipeilemme kaveriporukassa ilman opasta. Silloin olemme koko köysistö tai ryhmä samanarvoisia. Kukaan ei ole varsinainen johtaja, paitsi kiivetessä köysistön jäsenet ovat kumpikin tai jokainen omalla ”liidausvuorollaan” johtajia. Silloinkin ensimmäisenä etenevä käyttää usein ”neuvontaprosessia” ja kyselee perässä olevien näkemyksiä siitä mitä kannattaisi tehdä. Silloin kun kiipeiljät ovat kokemuksensa ja taitojensa puolesta samantasoisia, suuret päätökset tehdään yhdessä ilman sen kummempaa hierarkiaa tai johtajuutta.
Kokemani ”valaistumisen” perusteella johtajuuden tarve on siis suorassa suhteessa kompetenssiin. Sillon kun olemme vasta opettelemassa jotain uutta, tarvitsemme jonkun kertomaan meille mitä meidän pitäisi tietää ja osata. No voimme tietysti kysyä, että onko silloin kyse johtamisesta ja johtajuudesta vai sittenkin asiantuntijuuden siirtämisestä eteenpäin? Mielestäni silloin, kun aloittelijan virhe voi olla kohtalokas, tarvitaan ihan perinteistä autoritääristä johtajuutta. Jos taas tilaa virheille on, voi oppiminen tapahtua enemmän ”koutsauksen” ja ”itseoppimisen” kautta. Mitä pidemmällä ihminen on oppimisprosessissa, sitä enemmän johtaminen pitää olla ”koutsaavaa”. Jopa perinteistä johtajuutta siis mielestäni tarvitaan, mutta sen tulee kuitenkin olla tilannekohtaista ja perustua ihmisten kompetenssiin eikä asemaan. Johtajuus tulee suhteuttaa ”johtajien” ja ”johdettavien” kyvykkyyksiin ja sen jälkeen, kun kyvykkyydet ovat saavuttaneet riittävän tason, ei perinteistä johtamista enää tarvita...
Comments